Itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja.” Tamä Erno Paasilinnan lausahdus tuli mieleeni, kun luin Pesosen esikoista ja sen kritiikkejä. Nykyisin esikoiset tuntuvat rakentuvan vain ja ainoastaan ennen kirjoitetulle kirjallisuudelle, sen teorialle ja kieliopille. Pesonen on siksi outo lintu. Hän on niin sanotusti ulkokirjallinen.
Se on kritiikissä kyllä mainittu, mutta painottaen musiikkialaa, rumpaliutta. Kirjan kannalta olennaista on kuitenkin se, että hänen ulkokirjallisuutensa painottuu sosiaalialan ”rupuosastoon”. Siksi syrjäytyneet saavat tässä teoksessa äänen. Se ei siis johdu kirjallisuudesta, jota hän on kyllä opiskellut, eikä rockskenestä, jossa hän on pyörinyt. Elämää kun on kulttuurin ulkopuolellakin. Erityisesti siellä.
Se on kritiikissä kyllä mainittu, mutta painottaen musiikkialaa, rumpaliutta. Kirjan kannalta olennaista on kuitenkin se, että hänen ulkokirjallisuutensa painottuu sosiaalialan ”rupuosastoon”. Siksi syrjäytyneet saavat tässä teoksessa äänen. Se ei siis johdu kirjallisuudesta, jota hän on kyllä opiskellut, eikä rockskenestä, jossa hän on pyörinyt. Elämää kun on kulttuurin ulkopuolellakin. Erityisesti siellä.
Episodimainen pienoisromaani kuvaa yhteiskuntaa, joka ei ole oikeastaan yhteiskunta. On vain joukko toisiaan pelkääviä, vältteleviä ja toisiaan uhkana pitäviä muita. Ihmiset eivät kohtaa toisiaan, vaikka lopussa ollaankin jo kohtalokkaalla tavalla törmäyskurssilla.
Ollaan hyvinvoinnin klaavapuolella, vaikka kirja on kirjoitettu nousukauden kruunapuolen aikaan. Köyhät ja kipeät ovat aina keskuudessamme. Kollektiiviromaanissa maailma tapahtuu pääosin kolmen pään kautta. On Johanna, katkaisuhoitoasemalla työskentelevä sosiaalityöntekijä. On it-yrittäjä Kari ja piriluukuissa pyörivä Rakki. Jos nyt ei ole kysymys aivan laivoja kadottavasta Bermudan kolmiosta, niin tämän kolmion kautta käy ilmi, että näkymättömyyskin on sosiaalisesti rakennettua.
Johanna edusti nuoruudessaan jonkinlaista taistelevaa sosiaalipolitiikkaa, mitä hän sillä sitten tarkoittikin. Ainakin jotain hyvää. Mutta arki on karistanut kuvitelmat. Arki on muuttunut käytännölliseksi huolenpidoksi, mutta onko se sittenkään niin huono asia. En tiedä mikä, mutta jokin asia tuntuu jääneen Johannalta käsittelemättä tässä auttamisammatissa. Potutuksensa hän purkaa kirjoittamiseen.
Kari on yksityisyrittäjänä itseään kohtaan armoton. Hän on pienuudestaan huolimatta omaksunut suurten yritysten ajattelumallin ja logiikan. Hänen toimintansa on yhtä kaukana Nokiasta kuin on lähellä tavallista duunaria. Hän on enemmän kuin paniikissa elävä ihminen. On omaksunut virallisen totuutensa talouslehdistöstä, josta tänä päivänä löytyvät parhaat sanoilla huijaamisen mestarit, ja kisällejähän riittää joka lähtöön.
Vaikka sosiaali- ja terveystoimeen, jossa on turha järjen perään kysyä, kun kysymys on säästöistä. Johannan katkaisuaseman yksi asiakas ei saa sossulta kuin kolmen päivän maksusitoumuksen ja sitten oman kunnan terveyskeskukseen:
”Kunta säästää hoitomaksuissa, vaikka vuorokausihinta on meillä puolet pienempi kuin niiden oman terkkarin vuodeosastolla.”
Siinä kamreerin hoito-ohje: on säästettävä, maksoi mitä maksoi. Ja hoidollisesti sitten: ollaan selällään ja syödään pillereitä ja kutsutaan sitä leikisti hoidoksi. Koditon Rakki on ahtaasta maalaislapsuudesta ahtaisiin turkulaisiin piriluoliin ammuttu entinen Riku. Siinä pikkumaailmassa ei olla koskaan toimettomina. Käsittääkseni juuri tämän hommailun ympärille rakentuvan maailman kuvaamiseksi syntyi Pesoselle kirja-ajatus. Rakin addiktion logiikka on pakonomaisuudessa. Eikä se juuri eroa talousgurujen saarnoista. On vain yksi totuus, jolle kaikki on alistettava. Vaikka esimerkiksi Kari on kirjoituttanut tämän niin mieleensä kuin yrittäjämaskiinsa, ei hän pysty piilottamaan jo lähtökohtaista luuseriuttaan.
Hörhötkin näyttävät omaksuneen talouskielen. Kun nähdään, että yhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa ilman velvoitteita, niin Rakin kaveri Rälläkkä ”havukka-ajattelee”, että ihminen on sekoamiskone. Mutta saadakseen koneen oikeudet on luovuttava tai luovutettava pois ihmisoikeutensa, täysivaltaiset sellaiset. On otettava vastaan ne nimitykset, joita tarjotaan – vaikkapa ”huumehörhö”.
Vaihdan joskus erään ihmishenkilön kanssa niin kokemuksia kuin kirjojakin. Hän on edistyksellinen, lukenut, sivistynyt ja suvaitsevainen nainen, eikä hän ymmärtänyt intoani tästä Pesosen kirjasta. Ymmärrän, että häneltä puuttui kokemus
kitukasvamisesta sillä kadun pimeämmällä puolella. Ihminen näkee, mitä haluaa tai kykenee. Minun elämänhistoriaani kuuluu pimeitäkin kadunpätkiä, ja niin löysin ehkä enemmän, kuin kirjailija oli tarkoittanutkaan. Samalla tajusin myös sen, että henkilöhistoria, muisti, on sellainen ylellisyyshyödyke, jota eivät markkinat määrittele eikä hinnoittele. Se on todellista rikkautta."
